Eli uutinen: Tony Blair: ”Hitto Vanhanen, hanki elämä!”
http://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/100636-tony-blair-%E2%80%9Dhitto-vanhanen-hanki-elama%E2%80%9D
Kolumni:
Jari Tervo "Jalkapallomaajoukkueen taso kansallinen häpeä"
http://jaritervo.puheenvuoro.uusisuomi.fi//43224-jalkapallomaajoukkueen-taso-kansallinen-hapea
Mielestäni suomalaisten tai suomalainen identiteetti on usein surkealla tasolla. Olemme alemmuudentuntoinen kansa. Olenkin usein miettinyt, mistä se johtuu ja sitä on kai paras arvioimaan joku tutkija tms. ja kai siitä on olemassa ihan tutkittuakin tietoa?
Esim. itsemurhatilastoissa Suomi on ollut aina korkealla. Masennus ja yleensä mielenterveysongelmat ovat kai suurin ennenaikaiselle eläkkeellä joutumisen/pääsemisen syy. Samoin alkoholin kulutus on korkea ja humalahakuinen juominen. Ryyppy murheeseenko? Vai onko se pimeys tai kylmyys? Samanlaiset kelithän on suurinpiirtein Ruotsissa ja Norjassa.
No sitten noihin linkkeihini.
Iso-Britannian entinen pääministeri Tony Blair muistelee kirjassaan kuinka Englannin kuningattaren järjestämillä kutsuilla oli keskusteltu Ranskan entisen presidentin Jacques Chiracin jutuista kuinka hän haukkui brittiläistä ja suomalaista ruokaa. Washington Post-lehden mukaan Tony Blair ei välittänyt Chiracin puheista mitään. Vanhanen sen sijaan oli ilmeisen loukkaantunut "vakavasti" ja sanonut asian olevan ison Suomessa.
Blair ajatteli Vanhasesta seuraavasti: "- Ajattelin että, hitto, hanki elämä" ja tämän hän on kirjassaan mainininnut Washington Post-lehden mukaan.
Tuo kuvaa hyvin mielestäni suomalaista luonnetta ja alemmuudentuntoista identiteettiä vielä valtion keulakuvan "kitisemänä". Tuossa paikassa pitäisi sanoa Chiracille jotain takaisin ja nauraa p*skainen nauru päälle ja siten, että kaikki muutkin sen kuulee. Samoin tuo Blairin sanonta, "hitto, hanki elämä." Nimenomaan se pitää hankkia ja olla ylpeä kotimaastaan, eikä loukkaantua jonkun ranskalaispapparaisen höpinöistä. Tästähän oli paljon juttua silloin Suomessa ja toinen "pelle", joka on haukkunut Suomea on Italian pääministeri Silvio Berlusconi. Hänelle samat sanat eli antaa jotain nasevaa takaisin, eikä alemmuudentuntoisesti narista asiasta ja loukkaantua.
Mielestäni tämä alemmuskompleksi on eräs Suomen ongelma, että se ei pärjää oikein maailmalla. Aina on höpisty, että Suomi pitää saada jotenkin maailman kartalle. Ei se tuollaisella valittamisella ja alemmuudella ainakaan onnistu. Tai jotenkin väkisin.
Tähän myös jollain tavalla liittyy ulkoministeri Alexander Stubbin hehkutus suupielet korvissa, kun "arvostettu" amerikkalainen Newsweek-lehti noteerasi Suomen maailman parhaaksi maaksi. Sittemmin järjestystä kyllä hieman muokattiin ja Newsweek joutui selittelemään julistuksiaan.
Tässä minua vastaavasti pisti silmään Stubbin "ylihehkutus" ja minä näen senkin eräänlaisena alemmuudentuntoisen ulkoministerin hihkumisena ja omakehuna.
No, joku ajattelee nyt, että eikö saa kehuakaan. Kyllä saa, mutta hieman toiseen tyyliin eli tämä on asian toinen ääripää. Näinhän juuri alemmuudentuntoinen käyttäytyy.
Toinen syy on se, että "maailman paras maa" ei pidä mielestäni ollenkaan paikkaansa ja eihän se lopulta edes täysin pitänyt "virallisestikaan".
Tämä, että otan esille Suomen entisen pääministerin Matti Vanhasen ei henkilönä liity mitenkään itse juttuuni. Se nyt vaan sattui hyväksi esimerkiksi ja siihen Matti ei ole läheskään yksin syyllinen. No, en toisaalta halua mollata ulkoministeri Stubbiakaan vaan sanoisiko näitä juuri siksi esimerkeiksi jona minä näen suomalaisten identiteetin. Siis siinä mielessä normaalireaktioita.
Sama asia tulee esille hieman toisin tuossa Tervon nasevassa jalkapallomaajoukkueen arvostelussa, joka on todella hyvin sanottu ja pitää todellakin paikkansa. Ottelulausunnoissa usein urheilija kommentoi jo ennen matsia, että ei taideta oikein pärjätä. Ja tuossa Tervon pakinassa nuo jälkikommentit. Kehutaan siis tulosta tai peliä hyväksi vaikka hävitään.
Urheilu on hyvä mittari yleensäkin itsetunnossa. Suomi ei pärjää oikein missään joukkuelajissa. Paras tulos tulee yksilölajeissa, jossa vaaditaan punnerrukseen ja saavutukseen pierua, hikeä ja oksennusta (kävelijämestari). Kaikki kunnia tietysti heille ja en missään nimessä heitä mollaa vaan arvostan suuresti, mutta näin se vaan on ja kuvastaa suomalaista luonnetta ehkä parhaiten.
Mutta kyllä suomalaisessa luonteessa on hyviäkin piirteitä. Suomalainen prototyyppi on ahkera ja tunnollinen puurtaja. Suomalaista työtä arvostetaan maailmalla. Suomi on kovia kokenut maa historiansa aikana ja säilytti aikoinaan itsenäisyyden "suurta ja mahtavaa" Neuvostoliittoa vastaan. Suomi selvisi valtavista sotakorvauksista ja sen ajan ihmiset rakensivat Suomen uudelleen. Sodasta selviämisestä ja sitä seuranneesta maan jälleenrakentamisesta minä arvostan Suomea kaiken kaikkiaan eniten, mutta tähänkin kohtaan pitää jotain urputtaa. Suomen valtio lähes unohti nämä miehet ja sotalesket. He olisivat ansainneet enemmän. Nyt se on jo myöhäistä...
Laitetaan tähän surullinen laulu virkistämään muistia.
Hectorin kappale unohdetusta sotainvalidista.
Säv. Kaj Westerlund, San. Hector ja vuosi 1978.
Haluan myös kehua Uusi Suomi-lehteä. Se mainostaa itseään maan parhailla kolumnisteilla ja blogikirjoittajilla. Mielestäni ei turhaan, sillä lehti sallii monenlaiset näkökulmat.
Heh, voi sanoa, että tämä on harvinaista. Kehun mediaa ja yleensäkin tässä blogikirjoituksessani on yllättävän paljon positiivistakin. :)
Tämä Suomen Kuvalehden kirjoitus vahvistaa käsitystäni suomalaisesta identiteetistä ja alemmuudentunteesta:
VastaaPoista22.10.2010 klo 12:03
Suomi tarvitsee luovaa hulluutta - mistä sitä löytyy?
Virallisesti Suomi halutaan brändätä kiiltokuvaksi muun maailman silmissä. Toiset tarjoavat vaihtoehdoksi luovaa hulluutta.
Suomen kansallista identiteettiä rakennetaan sen pohjalle, mitä meistä ajatellaan ulkomailla. Pitää saada lisää ulkopoliittista vaikuttavuutta, kehittää Suomen kiinnostavuutta investointikohteena ja lisätä Suomeen suuntautuvaa matkailua, todetaan Suomen maabrändityöryhmän toimeksiannossa.
Kaikki eivät usko virallisen tahon strategiaan. Heidän mielestään maahan kaivataan lisää aitoa ja omaperäistä hulluutta.
Åbo Akademin liiketalouden professori Alf Rehn ei innostu brändiajattelusta.
Rehnille brändi tarkoittaa sitä, että halutaan näyttää kivoilta ja mukavilta. Hän kaipaa täysin päinvastaisia asioita.
”Nyt tarvitaan rohkeutta erottautua muista ja uskallusta luopua järkevistä tavoista, siis hulluutta.”
Suomessa ei ole helppoa olla hullu.
”Me asumme ’järki-Suomessa’, jossa on vallalla Suomi-Filmi-ideologia. Olemme edelleen kiinni ’maalais-Suomessa’, jossa korkein arvo on usko järkeen.”
”Järkevyyden ideologia ja siihen liittyvä insinöörimentaliteetti ovat tulleet tiensä päähän”, Rehn julistaa.
Tyhmimpänä hän pitää haikailua uudesta Nokiasta.
”Ikään kuin seuraava askel olisi edellisen kopioimista. Nyt on heitettävä kaikki vanha menemään.”
Valtiotieteiden tohtori Anu Kantola pitää brändityöryhmän perustamista hyvin suomalaisena ratkaisuna.
”Halutaan ikään kuin vakuuttaa, että yksi, yhtenäinen kansakunta, jonka me olemme sotien jälkeen ankaralla työllä rakentaneet ja eläneet, on edelleen totta ja se on otettava vakavasti. Luovuutta väännetään aasialaiseen tapaan kansalliseksi innovaatiojärjestelmäksi. Luovuus toteutuu kunhan marssimme yhtenä rintamana.”
”Innovaatiosta on tullut hokema, joka menettänyt merkityksensä. Sillä, että yhteiskunnalliset päättäjät miettivät keskenään jotain maabrändiä, ei ole mitään vaikutusta siihen, miten tällä maalla oikeasti menee.”
”Uusia ideoita ei synny, kun energiat suuntautuvat byrokratian pyörittämiseen, strategiaprosesseihin, ajankäytön seurantajärjestelmiin, urakiertohankkeisiin.”
Näytelmäkirjailija Juha Siltasen mielestä taiteellisten riskien ottamista on turha odottaa niin kauan kuin tuottavuus on tärkein menestyksen mittari.
Siltanen karsastaa myös brändityöryhmän kuuluttamaa termiä ”luova hulluus”.
”Se haiskahtaa ammattitaiteilijan nenässä eläintenkesyttämiseltä, ja liittyy epäilyttävällä tavalla talouden kieleen.”
Keskiskertaisuuden vaatimus hävittää taiteesta kolme tärkeää ilmiötä: fiaskot, eliitin ja asiantuntevan kritiikin, Siltanen arvioi.
”Menestyshype on kuin tomusokeri, sen kanssa maistuu vaikka hikinen sukka.”
Kuvataideriitikko Otso Kantokorpi on samaa mieltä: ”Kulttuurissa hyötyajattelu synnyttää väistämättä samanlaisuutta.”
Säästäminen on johtanut hapuiluun ja kompromisseihin, vaikka niitä kulttuurissa ei nimenomaan saisi olla.
Sitä paitsi Kantokorpikaan ei usko, että luovuutta ja hulluutta voitaisiin tuottaa ”kansallisella järjestelmällä.”
”On tietysti helpompi elää fiksattujen luokitusten maailmassa, mutta juuri sellaisia vastaan taiteen pitäisi pystyä taistelemaan jollain hulluudella”. Kantokorpi sanoo.
Alf Rehnistä on alkanut tuntua siltä, että paras tapa olla luova on kieltää luovuus.
”Luovuuden ja innovaation piti olla dynamiittia, kuin murrosikäinen teini, mutta nyt nuo sanat on byrokratisoitu. Innovaatiosta puhuminen kuulostaa siltä kuin joku alkaisi laatia jotain ohjelmaa. Innovaatiosta on tullut söpö pupu, josta kaikki tykkäävät.”
Rehn tietää, ettei todellista luovuutta ei katsota hyvällä ”järki-Suomessa”, koska se ei ole ”kunnollista”.
”Oikea innovaatio edellyttää, että se herättää närää ja ärsyttää, synnyttää kitkaa ja uhmaa vanhaa. Sitä on vaikea hyväksyä.”
Lue lisää aiheesta SK:sta 42/2010.
http://suomenkuvalehti.fi/